Pitkäaikaistyöttömyys pääkaupunkiseudulla
Johdanto
Pitkäaikaistyöttömyys on viime vuosien heikon talous- ja työllisyyskehityksen jälkimainingeissa pahentunut merkittävästi ja noussut myös julkisessa keskustelussa esille. Tämä artikkeli taustoittaa lyhyesti niin pitkäaikaistyöttömyyden historiallista kehitystä kuin sitä, mikä on pitkäaikaistyöttömyyden tilanne tällä hetkellä pääkaupunkiseudun alueella. Tässä artikkelissa pitkäaikaistyöttömyyttä lähestytään lähtökohtaisesti perinteisen määritelmän mukaisesta näkökulmasta: pitkäaikaistyöttömäksi määritellään yli vuoden työttömänä ollut työnhakija.
Laman perintö
Pitkäaikaistyöttömyys on ilmiönä ollut osa suomalaisia työmarkkinoita karkeasti ottaen 1990-luvun lamasta lähtien. Ennen sitä laajaa, ja pysyvää, pitkäaikaistyöttömyyttä, ei ollut tai se ei ainakaan ollut verrattavissa tämänhetkiseen tilanteeseen. Jonung, Kiander ja Vartia luonnehtivat tilannetta niin, että ennen 1990-lukua työmarkkinapolitiikka Suomessa (ja Ruotsissa) oli viritetty niin, että sillä ehkäistiin pitkäaikaistyöttömyyden nousua ja politiikka oli myös pitkälti onnistunutta tavoitteessaan. Laman jälkeen pitkäaikaistyöttömyys on pahentunut jokaisen uuden talouskriisin myötä.
1990-luvun lama oli poikkeuksellinen talouskriisi: laman vaikeimpina hetkinä Suomen bruttokansantuote laski kolmetoista prosenttia, kun verrataan 1990-luvun puoliväliä vuoden 1993 vastaavaan aikaan. Samalla 1990-luvun neljän ensimmäisen vuoden aikana työttömyys kasvoi kolmesta prosentista kahdeksaantoista prosenttiin. Vastaavaa työttömyyden nousua ei ollut tapahtunut OECD:n kuuluvissa maissa toisen maailmansodan jälkeen. Kansainvälisestikin poikkeuksellisen työttömyyden nousun jälkeen seurasi miltei yhtä poikkeuksellinen nousukausi, kun keskimääräinen BKT:n kasvu vuosina 1994–2001 oli Suomessa 3,3 %, joka oli toiseksi korkein lukema EU:ssa heti Irlannin jälkeen.
Rajun talouskasvun laskun, työttömyyden nousun ja jälleen uuden talouskasvun luoma turbulenssi vaikutti myös työmarkkinoihin. Kuten Koskela ja Uusitalo toteavat, osa tästä liittyi nopeaan talouden rakennemuutokseen, jossa perinteiset työllistävät alat katosivat ja uudet tulivat tilalle. Samalla ammattitaito ja koulutustaso ei työttömäksi jääneillä välttämättä vastannut uusien työpaikkojen vaatimuksia. Tämä raju rakennemuutos loi edelleen työmarkkinoita vaivaan kohtaanto-ongelman, mikä selittää ainakin tietyn osan pitkäaikaistyöttömyyden pysyvyydestä.
Pitkäaikaistyöttömyys 2000-luvulla: Pääkaupunkiseutu
Tarkastellaan seuraavaksi yksityiskohtaisemmin sitä, miten pitkäaikaistyöttömyys on kokonaisuutena kehittynyt pääkaupunkiseudun kunnissa. Tämän jälkeen edetään tutkimaan tarkemmin pääkaupunkiseudun pitkäaikaistyöttömien taustoja iän, ammatin ja koulutustaustan mukaan. Tässä käytetään apuna KEHA-keskuksen ylläpitämää Työnvälitystilastoa.
Kun katsotaan pääkaupunkiseudun kuntia (Espoo, Helsinki, Kauniainen ja Vantaa) yhtenä joukkona, huomataan että pitkäaikaistyöttömien osuus kaikista työttömistä on kasvanut merkittävästi vuosien 2006–2025 välillä. Osuudet lähtivät nousuun finanssikriisin jälkeen ja saavuttivat huippunsa vuonna 2016 jolloin osuus oli 41,9 %. Tämän jälkeen osuus laski neljässä vuodessa varsin nopeasti ollen vuonna 2020 23,2 %. Kun kyseessä on osuus kaikista työttömistä, on huomautettava, että matala osuus vuonna 2020 selittyy osin työttömien työnhakijoiden kokonaismäärän kasvulla, joka liittyi koronapandemiaan. Lukumäärällisesti matalin taso pitkäaikaistyöttömyydessä vuoden 2016 jälkeen saavutettiin vuonna 2019. Koronapandemian jälkimainingeissa nähtiin niin osuuden kuin lukumäärienkin suhteen laskua pitkäaikaistyöttömien parissa. Venäjän hyökkäyssota kuitenkin nytkäytti lukemat jälleen kasvuun. Vuoden 2025 vuosikeskiarvotiedon mukaan pääkaupunkiseudun kunnissa pitkäaikaistyöttömien osuus kaikista työttömistä on 43,2 % ja kokonaismäärä pitkäaikaistyöttömissä on noin 37 000. Lukemat ovat korkeimpia mitä ne ovat koskaan olleet vuosien 2006–2025 välillä.
Kun verrataan pääkaupunkiseudun pitkäaikaistyöttömien taustamuuttujia (ikä, koulutus ja ammatti) niin huomataan, että ne ovat varsin yhteneväisiä koko maan tietojen kanssa. Sekä pääkaupunkiseudulla että koko maassa pitkäaikaistyöttömät painottuvat rakennusalan- ja palvelualan ammatteihin sekä asiantuntija- ja erityisasiantuntija ammatteihin. Ikäryhmien osalta tilanne on samankaltainen eli pitkäaikaistyöttömien suurimmat ikäryhmät ovat yli 55-vuotiaita. Kuitenkin on huomattavaa, että osuudet nousevat ikäryhmissä yli kymmeneen prosenttiin jo 30–34 ikäryhmästä alkaen ja joko pysyvät yli kymmenessä prosentissa tai nousevat siirryttäessä vanhempiin ikäryhmiin. On siis huomattava joukko parhaassa työiässä olevia, jotka ovat tällä hetkellä myös pitkäaikaistyöttömiä. Kun tarkastellaan vielä koulutustaustoja, erot pääkaupunkiseudun ja koko maan osalta tulevat siinä, että pääkaupunkiseudulla on hieman suurempi osuus korkeakoulutettuja pitkäaikaistyöttöminä. Muutoin kummassakin tapauksessa suurimmalla osalla pitkäaikaistyöttömistä on toisen asteen koulutus: koko maassa osuus on 49,2 % ja pääkaupunkiseudulla 38,8 %.
Pitkäaikaistyöttömien tilastoinnissa on syytä ottaa huomioon niin työvoiman määrän muutokset kuin työllisyyspalvelujärjestelmän uudistus. Tarkastelujakson aikana (2006–2025) työvoiman määrä on kasvanut pääkaupunkiseudun kunnissa noin 25 %. Työvoima, joka koostuu niin työllisistä kuin työttömistä, ja sen määrän vaihtelut voivat välillisesti vaikuttaa esimerkiksi yllä esitettyyn pitkäaikaistyöttömien osuuteen kaikista työttömistä. Kun tarkastellaan pitkäaikaistyöttömien osuutta koko työvoimasta pääkaupunkiseudulla, osuus on kasvanut vuoden 2006 2,2 prosentista vuoden 2025 5,6 prosenttiin. Täten pitkäaikaistyöttömyys on noussut myös verrattuna koko työvoimaan eikä pelkästään vain suhteessa kaikkiin työttömiin. Tämä tukee näkökulmaa siitä, että työttömyyden rakenne on vaikeutunut pääkaupunkiseudulla, koska entistä suurempi osa työttömistä on ollut poissa avoimilta työmarkkinoilta jo pitkään.
Yleisin pitkäaikaistyöttömyyden määritelmä on se, että henkilö on ollut työttömänä yli vuoden. Tämä on etenkin työnvälitystilaston näkökulmasta tärkeä seikka, sillä työllisyyspalveluihin osallistuminen katkaisee työttömyysajan ja muuttaa työttömän työnhakijan työttömästä palveluihin osallistuvaksi. Mikäli sama työtön kuitenkin palaa palveluiden kautta jälleen työttömäksi, hänen työttömyys statuksensa palautuu takaisin nollaan, vaikka hän ei olisi missään välissä työllistynyt.
Yllä oleva huomio on tärkeä etenkin tilanteessa, jossa palvelutaso esimerkiksi heikkenee. Kun valtiolliset työllisyyspalvelut siirtyivät valtiolta kuntien hoidettaviksi, palvelutaso ymmärrettävästi heikkeni aluksi. Mittavaan uudistukseen sopeutuminen vie aikaa ja etenkin merkittävästi huonontunut työllisyystilanne olisi joka tapauksessa ollut haaste myös edeltäneille valtiollisille työllisyyspalveluille. Aktivointiastetta tarkasteltaessa voidaan huomata selkeä palvelutason lasku uudistuksen yhteydessä sekä sen jälkeisenä aikana. Tämä on etenkin pitkäaikaistyöttömien näkökulmasta vaikea tilanne, sillä aktivointiasteeseen luettavat palvelut ovat tärkeitä työkyvyn ylläpidon vuoksi.
Yhteenveto
Miksi siis työttömyys pitkittyy? Jos katsotaan taaksepäin historiaan, erityyppiset taloudelliset kriisit ovat aiheuttaneet työmarkkinajärjestelmälle vaikeuksia sopeutua uuteen tilanteeseen. Vaikka taloussuhdanteen parantuessa paranevat myös työttömyyslukemat, tietty osa työnhakijoista kuitenkin jää pidemmäksi aikaa työttömäksi. Talouskriisien pysyviä jälkiä työttömyyteen on tutkimuskirjallisuudessa kutsuttu myös hystereesi-ilmiöksi (tai polkuriippuvuudeksi). Tutkimuskirjallisuudessa on havaittu hystereesi-ilmiön kaksisuuntainen luonne: huono taloussuhdanne voi pahentaa työttömyyttä ja korkea työttömyys voi heikentää puolestaan talouskehitystä.
Ahon ja Mäkiahon ”Krooninen työttömyys” tutkimuksessa todetaan, että tulovirta krooniseen työttömyyteen seuraa selkeämmin yleistä työmarkkinatilannetta kuin lähtövirta. Toisin sanoen talouden ja työmarkkinoiden piristyminen ei johda siihen, että pitkäaikaistyöttömien työllistyminen kiihtyisi ajan myötä. Pikemminkin se tyrehtyy ja jättää jälkeensä vaikeamman työttömyyden rakenteen, kuten yllä on tilastojen valossa todettu. Tämä myös tukee hystereesitutkimuksen havaintoja.
Vaikka rakenteet selittävät olosuhteita pitkäaikaistyöttömyyden synnylle, yksilöllisillä tekijöillä on myös vaikutusta. Kun kyse on ihmisistä, syitä pitkittyneelle työttömyydelle on useita ja keskiarvojen taakse piiloutuu myös hajontaa. Esimerkiksi Työ- ja elinkeinoministeriön ”Pitkä työttömyys” raportissa todetaan, että keskimäärin tutkimusaineistossa pitkäaikaistyöttömyys oli kestänyt yli kaksi vuotta, mutta myös yli viiden vuoden kestoja oli aineistossa noin 10 prosentilla henkilöistä. Pisin jakso oli kestänyt peräti yli 30 vuotta. Samaisessa raportissa myös havaittiin pitkäaikaistyöttömyyden yhteys korkeampaan sairastavuuteen eli siihen, että pitkäaikaistyöttömillä oli muita työttömiä enemmän diagnooseja. Toisaalta diagnoosit olivat paikoitellen myös hyvin vanhoja, mikä korostaa tarvetta panostaa enemmän pitkäaikaistyöttömien terveystarkastuksiin ja ylipäätään yhteyksiin muihin terveyspuolen palveluihin.
Yhtäältä rakenteissa tapahtuvien mittavien muutosten sekä yksilötason tekijöiden vuoksi pitkäaikaistyöttömyyden ratkaisut löytynevät erilaisista kokoelmista palveluita, jossa vuorottelevat niin selkeät rahalliset tuet rekrytointeihin kuin pidempiaikaiset kuntouttavat palvelut työkyyn parantamiseksi. Pitkäaikaistyöttömyyden tutkimuksen osalta kunnianhimoista tutkimusta tarvittaisiin siltä osalta, että pystyttäisiin tunnistamaan pitkäaikaistyöttömyyden vaikutusmekanismeja (miksi ja miten työttömyys pitkittyy) ja yhteensovittaa tätä ymmärrystä siihen, minkälaisia palvelumalleja voitaisiin rakentaa, jotta pitkäaikaistyöttömyyttä saataisiin laskettua ja ehkäistyä. Pitkäaikaistyöttömyys on sekä inhimillinen kriisi, että kansantalouden kannalta potentiaalisen työvoiman hukkaan heittämistä.
Lähteet
Aho, S. Mäkiaho, A. Krooninen työttömyys. Pitkään avoimien työmarkkinoiden ulkopuolella olleiden työttömien määrää ja rakennetta sekä työttömyyden dynamiikkaa Suomessa vuosina 2005–2013 selvittävä tutkimus.
Valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan julkaisusarja, 20/2016.
Jonung, L. Kiander, J. Vartia, P. (2008). The great financial crisis in Finland and Sweden: the dynamics of boom, bust and recovery, 1985–2000. European Commission. Economic Papers.
KEHA-keskus, Työnvälitystilasto.
Koskela, E. Uusitalo, R. (2003). The Un-Intended Convergence: How The Finnish Unemployment Reached The European Level. Palkansaajien tutkimuslaitos. Työpapereita.
Lainà, P. (2021). Koronaelvytyksen hystereesivaikutus. Kansantaloudellinen aikakauskirja 2/2021.
Maunu, T. Räisänen, H. Tuomaala, M. (2023). Pitkä työttömyys. TEM analyyseja, 114/2023.